Taideperustainen taideterapia viittaa omaan erilliseen erityisalaan, jonka teorianmuodostus ja käytännöt nousevat taiteesta ollen erillinen esimerkiksi psykoterapiasta ja toimintaterapiasta (Rankanen, 2007). Kliinisen työn keskiössä onkin taideilmaisu ja luovuus. Lisäksi ominaista lähestymistavalle on kehollis-aistimuksellisuus, sanaton ilmaisu, integratiivisuus ja moninaisuus (Hentinen, 2007). Karkou & Anderson määrittelevät taideperustaiset taideterapiat ”taiteellisten menetelmien luovaksi käytöksi, joka edistää sanatonta tai symbolista vuorovaikutusta, sekä tapahtuu turvallisessa, kannattelevassa ilmapiirissä ja hyvin määritellyssä asiakas-terapeutti-suhteessa. Tavoitteena on kullekin yksilölle tärkeät henkilökohtaiset ja/tai sosiaaliset päämäärät”. Rankasen (2011) mukaan taideperustainen taideterapia on ”ongelmia ja häiriöitä ennaltaehkäisevää, kuntouttavaa tai hoitavaa taiteellista vuorovaikutusta psyykkisesti turvallisessa terapeuttisessa tilassa”. Ekspressiivinen taideterapia (expressive arts therapy) on taideperustaisen taideterapian yksi suuntaus, joka on pyrkinyt oman käyttöteorian ja menetelmän kehittämiseen. Ekspressiivinen sanana viittaa ilmaisuun (expression) ja arts taiteisiin monikossa. Ekspressiiviselle taideterapialle ominaista onkin monitaiteinen lähestymistapa ennemmin kuin yhteen taidemuotoon keskittyminen.
Taideperustaiselle taideterapialle on ominaista terapeuttisen tilan luominen taidekokemuksen ja refleksiivisen ymmärryksen välille, liikkuen liikkeen ja kosketuksen, katseen ja tunteen sekä ajattelun ja symbolisaation välisissä tiloissa, niin fyysisessä taidetyöskentelyssä kuin kuvia katsottaessa (Rankanen, 2011, ks. myös Lusebrinkin malli, 1990). Ominaista juuri taideperustaiselle terapiatyöskentelylle tuntuukin olevan työskentelyn monitasoisuus ja liike tasojen välillä työskentelyn aikana, liikkuen kokemuksellisesti varhaisimmista kehityksen tasoista, kuten fyysisistä kehollistuneista kokemuksista, kosketuksesta ja liikkeestä tunteisiin ja havaintoihin, sekä kognitioon ja symbolisaatioon. Taideterapeutti voikin erilaisilla materiaaleihin ja työskentelytapaan liittyvillä valinnoilla vaikuttaa siihen, mikä kulloisessakin tilanteessa on terapeuttisen intervention kohde ja milloin kaivataan kosketusta tunteisiin ja milloin taas refleksiivistä etäisyyttä. Erona esimerkiksi keskusteluterapioihin voi pitää terapeuttisen intervention suuntaamista ns. alhaalta ylös (kinesteettis-sensoriselta tasolta, kehollistuneista kokemuksista lähtien).
Keskeisenä tekijänä taideterapiassa voi pitää terapeuttisen ja refleksiivisen tilan luomisen, jossa pyrkimyksenä on terapeuttinen muutos. Vaikka hienojakin taiteellisia lopputulemia voi syntyä terapiassa, se ei ole kuitenkaan päämääränä, vaan ylipäätään tavoitteena on olla arvottamatta syntyviä töitä. Huomionarvoista ammattieettisyyden kannalta on myös turvallisen (fyysisen ja psyykkisen) tilan rakentaminen ja sen ymmärtäminen, että taidetyöskentely saattaa olla myös haitallista ja traumoja uudelleenaktivoivaa. Tässä korostuukin ymmärrys refleksiivisen ja kannattelevan tilan luomisesta, jossa on turvallista tutkia vaikeitakin aiheita ja tunteita. Tärkeä seikka on mielestäni myös taidemateriaalien materiaalisuus ja kehollisuus, sekä niiden jättämä jälki havaittavaan visuaaliseen muotoon, jota voi tarkastella eri tavoin ja joiden tunnelmaan voi palata myöhemmin. Yhteisiä tekijöitä muiden terapiamuotojen kanssa on läsnäolevan vuorovaikutuksen merkitys hoitosuhteessa. Taideterapiassa erottavana tekijänä kuitenkin on, että kahdenvälisen vuorovaikutuksen sijaan syntyy kolmiosuhde taiteen, asiakkaan ja terapeutin välille (Rankanen, 2011).
Levine & Levine (1999) määrittelevät ekspressiivisen taideterapian perustan nojaavan aistimuksellisen ilmaisun mahdollisuuksiin ilmeten eri taidemuodoissa, pohjaten eletyn kehon kokemukseen ja mielikuvituksen voimaan merkityksen lähteenä. Eletty keho on elävä, kokeva keho, joka on ihmisen subjektiivisen kokemuksen keskus (Parviainen, 1992). Parviainen toteaa artikkelissaan: ”Tarkastelen maailmaa aina kehoni keskeltä, kehossani. Minulla ei ole kehoa, minä en omista kehoa, vaan minä olen keho ja minä todellistun kehona.” Ruumiillistuneen tietämyksen mukaan kognitio, asenteet ja emootiot pohjaavat kehoon (Koch, 2006). Uskonkin, että tässä voi piillä taideperustaisen taideterapian vahvuus, intuitiivisen, ruumiillisen ja sanattoman tiedon esiintuominen sanalliselle ja käsitteellistettävälle tasolle. Taiteellisessa toiminnassa ihminen voi tavoittaa aiempia, ei- vielä-tietoisia kokemuksiaan ja antaa niille merkityksiä. Näin voi avautua mahdollisuus jäsentää myös sellaisia kokemuksia, joita on vaikea tavoittaa ja ilmaista kielen ja rationaalisen ajattelun välityksellä. Myös neurotieteiden valossa ajatellaan, että yksilöiden toiminnan tarkkailu ja heidän koko ilmaisuvoimansa (toiminnan ja emootioiden) vastaanottaminen synnyttää automaattisesti merkittävän ruumiillisen interpersoonallisen yhteyden hermosolujen peilautumisjärjestelmien kautta, johon myös empatian ajatellaan pohjaavan (Gallese, 2011).
Estrellan (2011) artikkelissa todetaan luovia taideterapioita yhdistäviksi tekijöiksi mm. toiminnallisuus, taidemenetelmien käyttö, nonverbaali ilmaisu, luovuus, leikki ja esteettinen tietämys. Taideterapioiden juuret ovat luovassa prosessissa, jolloin taideterapeutille onkin keskeistä luovuuden ensisijainen käyttö terapeuttisessa muutosprosessissa. Tärkeää Estrellan (2011) mukaan onkin ymmärtää luovan prosessin vaiheet organisaatiovaiheesta (kontakti, järjestely ja improvisointi) sisältö-symbolisuus-vaiheeseen (keskeinen teema, variointi ja säilyttäminen; Goren- Barin luoman mallin pohjalta).
Taiteen vaikutusmekanismia voi myös tarkastella ns. imaginaarisen tilan mahdollistajana, jossa voidaan saada vaihtoehtoinen kokemus maailmasta arkitodellisuuden jäykkienkin rutiinien ja tilanteiden rajoitusten sijasta (Knill, 2005). Tällaista potentiaalista tilaa pidetään tärkeänä niin lapsen kehitykselle kuin luovuuden kehitykselle, kulttuurille ja taiteille. Knillin mukaan kuitenkin on erityisen tärkeää, että työskentelyyn sisältyy yhteisön ohjaaminen vaihtoehtoisen kokemuksen jälkeen takaisin arkielämään. Knillin malliin sisältyy decentering-vaihe, joka tarkoittaa kokemuksen avaamista yllättävälle ja ennakoimattomalle, taiteellisen kokemuksen ja mielikuvituksen logiikan saattamana. Tämän jälkeen vuorossa on takaisin fokusointi ja kokemuksen integrointi. Taiteen vaikutusmekanismia yhteisössä voi tarkastella myös leikin ja prosessin avoimuuden näkökulmasta. Yhteisöllisen taiteen tekemisen voi nähdä oppimisprosessina niin yksilön kuin ryhmänkin näkökulmasta, vaikuttaen erilaisiin selviytymiskeinoihin ja haastaen erilaisia uskomuksia.
Lähteet
Estrella, K. (2011). Ekspressiivinen terapia - taidemuotojen integrointi. Kirjassa (Toim.) C. Malchiodi, Ilmaisuterapiat (s. 229–257). Kuopio: Unipress.
Gallese, V. (2011). Intersubjektiivisuus neurotieteen näkökulmasta. Ruumiillinen jäljittely ja sen merkitys intersubjektiivisuudessa. Psykoterapia, 1/2011, s 4-17.
Hentinen, H. (2007). Ekspressiivinen taideterapia. Kirjassa M. Rankanen, H. Hentinen & M-H. Mantere, Taideterapian perusteet (s. 30–33). Helsinki: Duodecim.
Hentinen, H. (2007). Taideterapian erilaiset suuntaukset ja lähestymistavat. Kirjassa M. Rankanen, H. Hentinen & M-H. Mantere, Taideterapian perusteet (s. 21–25). Helsinki: Duodecim.
Hentinen, H. & Mantere, M-H. (2007). Suomalaisen taideterapian lyhyt historia. Kirjassa M. Rankanen, H. Hentinen & M-H. Mantere, Taideterapian perusteet (s. 26–29). Helsinki: Duodecim.
Karkou, V. & Sanderson, P. (2006). Arts Therapies. A research based map of the field. Elsevier Science Limited
Koch, S. & Fischman, D. (2006). Embodied Enactive Dance/Movement Therapy. American Journal of Dance Therapy, 33, 1.
Knill, P. (2005). Community art: Communal Art-making to build up a sense of coherence. Poiesis – A Journal of Arts and Communication, 7, 126-144
Levine, S.K. & Levinen, E.G. (1999). Foundations of expressive arts therapy. Theoretical and clinical perspectives. Jessica Kinsley Publishers, London and Philadelphia.
Parviainen, J. (1992). Tanssiterapian filosofinen tausta. Musiikin suunta, 14, 4, s. 31-38.
Rankanen, M. (2011). Jaettuja maisemia - taideterapian tiedon ja taidonalaa jäsentämässä. Verkkolehti Synnyt 3/11, 17 – 38.
Rankanen, Mimmu. (2011). The space between art experiences and reflective understanding in therapy. Arts therapies and the space between. 66-83.
Rankanen, M. (2012). Enhancing Participation in Social and Healthcare with Art Based Methods - in the Crossroads of Open Practices and Ethical Boundaries. http://cumulushelsinki2012.org/cumulushelsinki2012.org/wp-content/uploads/2012/05/Enhancing-Participation-in-Social-and-Healthcare-with-Art-Based-Methods.pdf
Rankanen, M. (2012) Taiteen ja terapian vuoropuhelu. Interdisciplinary Studies Journal
Volume 2, Number 1,
Special Issue on Encounter Art Promoting Wellbeing.